Katri Helena ei haikaile menneen eikä tulevan perään. Hän elää tässä ja nyt. Perspektiiviä elämään tuovat paitsi työ myös juuri sata vuotta täyttänyt äiti sekä lapsenlapset.
Motiivin haastateltavaksi saapuu punaposkinen ja pirteä nainen. On upea marraskuinen kirpeä pakkasaamupäivä.
– Ehdin jo aamulla karsimaan tontiltani ison risukasan, Katri Helena kertoo heti aluksi.
Hän asuu vanhassa maalaistalossa, jossa puuhasteltavaa riittää. Arki ja ruumiillinen työ ovat suorastaan nautinnon paikkoja hänelle. Talonmiehen hommat ovat loistavaa vastapainoa esiintyvän taiteilijan työlle. Työlle, jossa saa luoda ihmisille juhlaa ja olla itsekin aina tiptop.
– Kotihommissa huoliteltu ulkoasu ei tosiaankaan ole niin nokonnuukaa. Parasta on, kun saa vetää verryttelyhousut ja vanhat uggit jalkaan ja ottaa kottikärryt ja haravan esiin.
Laulamisesta hän nauttii edelleenkin enemmän kuin mistään, vielä yli 50 vuoden uran jälkeen. Työ on hänelle unelma, joka toteutui.
Isän ja äidin tyttö
Iskelmälaulaja ja lastenhoitaja olivat Katri Helenan lapsuuden haaveammatit. Ja kumpikin toteutui. Lastenhoito tosin ei ammattina, vaan omien lasten – ja nykyisin lastenlasten – hoitamisen merkeissä.
– Urani alkuvaiheessa ei laulamista edes pidetty oikeana työnä. Äitini kyllä oli alusta asti innoissaan ja tukemassa.
Isän mielestä kyse oli silkasta humpuukihommasta. Mutta vain aluksi. Isän suhtautuminen muuttui tyystin, kun tytär kaasutti kotipihaan ensimmäisellä omalla autollaan.
– En unohda ikinä, kun kaarsin Datsunillani pihaan. Isä istui rappusilla, poltti Työmiestä ja totesi kirosanalla höystettynä: Kappas, onko se Katri mennyt ja ostanut auton? Katri Helena nauraa lämpöä äänessään.
Vanhempiaan ja turvallista lapsuuttaan Pohjois-Karjalassa Katri Helena muistelee mielellään. Hän on kasvanut tehdasyhdyskunnassa Tohmajärvellä, Uusi Värtsilässä.
– Isäni oli Wärtsilä-Yhtymän tehtaalla töissä ja innokas ay-ihminen. Hän toimi pitkään ammattiyhdistyksensä puheenjohtajana, ja aatoksen paloa riitti välillä myös kotiin asti tuotavaksi.
Vaikka olikin vielä pieni, Katri Helenan mielikuviin on jäänyt elävästi tuon ajan ay-väännöt ja kahnaukset, joita säestettiin joskus jopa nyrkkiä pöytään lyömällä. Mutta niin vain saatiin tehtaalla uudistuksia ja parannuksia aikaan.
Sittemmin vanhemmat muuttivat Jyväskylään, jonne Katri Helenan perhe oli asettunut. He kaipasivat lähemmäksi tytärtään ja tyttärenlapsia. Isän kuoltua vuonna 2002 äiti jäi Keski-Suomeen asumaan. Kunnes yhdeksänkymppisenä, eli tasan kymmenen vuotta sitten, äiti ilmoitti, että on hyvä aika muuttaa eteläisempään Suomeen. Askolaan, lähelle ainokaistaan.
Vanhusten yksinäisyys surettaa
Katri Helena ja vanhusten palvelukodissa asustava Bertta-äiti ovat siis jälleen likellä toisiaan.
– Käyn hänen luonaan päivittäin, aina kun vain olen kotosalla. Meillä on omat rutiinimme, hieron esimerkiksi joka päivä hänen jalkansa.
Vajaa kuukautta ennen Suomen itsenäisyyttä syntynyt äiti on edelleen vahva persoona.
– Kovasti hän vieläkin koettaa komentaa minua elämään oman mielensä mukaisesti. Olen hänelle ikuisesti pieni tyttö, Katri Helena hymyilee.
Äiti onkin moneen otteeseen todennut, että näemmä voimakas tahto ja itsepäisyys kantavat pitkälle ja tuovat lisävuosia.
Katri Helena näkee läheltä palvelutalon ihmisten arkipäivää, niin vanhusten kuin heidän
hoitajiensakin. Hän arvostaa vanhusten parissa työskenteleviä suuresti ja toivoo samalla, että hoitajaresurssit olisivat paremmat. Että olisi yksinkertaisesti enemmän aikaa ja käsipareja.
– Voi, miten surku tulee aina, kun näkee ne lukuisat yksinäiset ja surulliset silmät siellä palvelukodissa, Katri Helena huokaa.
Hän jatkaa, että läheltä seurattuna vanhuus vaikuttaa melko rankalta ajalta. Etenkin juuri yksinäisyyden vuoksi.
– En ole ihan varma, haluaisinko välttämättä itse elää satavuotiaaksi. Yksinäisyys saattaa yllättää. Ei voi olettaa, että joku olisi koko ajan pitämässä seuraa.
Jatkumoa äiti–tytärhuolenpitoketjuun on kuitenkin näköpiirissä.
– Tyttäreni on todennut, että sitten joskus, kun lopetan urani ja saan olla oikeasti vanha, mekin muutamme asumaan ihan lähekkäin. Voimme olla avuksi toisillemme. Minä voin vahtia lapsia, kun he tulevat koulusta, ja he puolestaan katsovat minun perääni.
Stoppi yövuoroille
Pitkän ja kunniakkaan uran päättäminen ei kuitenkaan ole vielä ajankohtaista. Takana on vilkas festarikesä ja edessä tiivis joulukonserttikiertue. Syksy on kulunut tarkasti aikataulutettuna. Äidin ja lastenlasten hoitamisen ohella on ollut tulevien töiden harjoituksia ja lukuisia haastatteluja.
Nykyisin esiintymisten pääpaino on konserteissa ja kiertueissa.
– Noin yhdeksän vuotta sitten päätin, että jätetään yövuorot nuorisolle, Katri Helena kertoo.
Tällä hän tarkoittaa myöhäiseen yöhön venyviä tanssikeikkoja.
Tanssilavat tulivat tuttuakin tutummiksi 45 vuoden ajan. Nyt tuntuu hyvältä, kun jatkuva yötyö on jäänyt syrjään. Konserttiesiintymiset kun yleensä ovat inhimillisempään aikaan.
– Tanssipaikkoja tulee vielä tosin koluttua kesäisin festivaalien aikaan. Mutta niissä on vähän eri meininki, kun sinne ihmiset tulevat niin tanssimaan kuin kuuntelemaan musiikkia.
Katri Helena kuvailee olevansa kädet kyynärpäitä
myöden ristissä kiitollisuudesta, että on saanut tehdä rakastamaansa työtä kaikki nämä vuodet. Ja että kuulijat ovat kulkeneet hänen rinnallaan.
– Totta kai joskus käy mielessä, että mitäpä jos ihmiset eivät enää haluakaan kuulla minua. Se on ehkä ihan luonnollista, kun koko ajan tulee uusia artisteja ja lauluja.
Sen hän on jo itselleen joka tapauksessa luvannut, että kun aikanaan laulut on laulettu, hän ei katkeroidu. Mitään syytä siihen ei ole.
Aina voi valita, ei valittaa
Katkeruus tai negatiivisuus ovat piirteitä, joita on hyvin vaikea yhdistää hyvää oloa ja rauhallisuutta ulospäinkin henkivään Katri Helenaan. Mistä kaikki tuo positiivisuus?
– Missä lie padassa minut on pienenä kastettu? Ei vaan, olen huomannut, että on paljon parempi elää myönteisenä. Jos saan jostain kielteisen tunnetilan, se aiheuttaa niin pahan olon, että siitä haluaa heti eroon.
Opettelua ja totuttelua se on hänen mukaansa vaatinut, mutta kun oppi on kerran mennyt perille, on sitä helppo noudattaa.
– Joskus pitää päättää, että en tieten tahtoen valitse itselle hankalaa olotilaa. Aina voi
valita. Ei tietenkään voi valita mitä tapahtuu, mutta voi valita mitä ja miten ajattelee.
Hän korostaa myös sitä, miten hukkaan heitettyä on käyttää energiaa sellaisten asioiden murehtimiseen, joille ei yksinkertaisesti voi mitään. Suotta tehdä ongelmaa jostain sellaisesta, joka kuuluu elämän realiteetteihin.
– Jos on asia tai tilanne, joka ei minulle kuulu, ei siitä kannata pattia kasvattaa otsaan. Kannattaa keskittää voimansa siihen, että miettii, miten muuttaa hankalalta ja ikävältä tuntuvat asiat helpommiksi. Paremmiksi, Katri Helena summaa.
Oikein erinomaisia askelmerkkejä itse kullekin.
Yleisöä ja itseä varten
Suomesta ei taatusti löydy montaa ihmistä, joka ei tiedä, kuka on Katri Helena. Onkin mielenkiintoista kuulla, onko hän joutunut luopumaan jostain jo vuosikymmeniä kestäneen julkisuuden vuoksi.
– Ei, en koe, että olisin ainakaan menettänyt sen takia mitään. Kaikki asiat, jotka sydämestäni olen halunnut tehdä, olen myös tehnyt.
Jo uransa alkumetreillä hän ajatteli, että julkisuus on tavallaan myös hyvä suoja. Kun on paljon esillä, joutuu etukäteen miettimään tekemisiään, ettei tule hirveän suuria möhläyksiä. Voi myös päättää, ettei halua tuottaa tietynlaisia otsikoita tai lööppejä.
Hän jatkaa olevansa yleisön palvelija ja kuuntelevansa tarkalla korvalla, mitä ihmiset sanovat ja häneltä odottavat.
– On kuitenkin asioita, jotka pidän vain itselläni. Pätee ennen muuta yksityiselämääni, Katri Helena sanoo.
Yhä vähemmän merkitsee se, mitä muut ajattelevat ja puhuvat. Näin ei aina ole ollut.
– Nuorempana olin paljon arempi sen suhteen, minkä kuvan itsestäni ulospäin annan.
Katri Helenalle on toisinaan esitetty kysymys, onko lavalla sama ihminen kuin lavan takana. Onko olemassa kahta minää, taitelija- ja yksityispersoonaa?
– Kyllä se ihan sama tyyppi on. Eihän kaupan kassakaan tuo omia asioitaan siihen kassahihnalle. Työssä ollaan yleisön palvelija.
Itse on osattava vetää raja siihen, mitkä ovat niitä vain itsellä pidettäviä, omaan elämään kuuluvia asioita ja minkä verran raottaa porttia sille, mitä siitä jakaa yleisölle ja julki.
– Olen monta kertaa sanonut, että niin elämässä kuin työssä on välillä ollut rankkaakin, mutta ei ikinä epämiellyttävää. Ei koskaan.